Karjalan Liitto
 

Karjalainen kuvataide

Kuvataitelijoiden kiinnostus Karjalaa kohtaan heräsi jo 1700-luvulla, mutta määrätietoisen harrastuksen kohteeksi se kohosi 1800-luvun puolivälissä. Kimmokkeita antoivat Karjalassa vaeltaneet kansa- ja kielitieteilijät sekä runonkerääjät. Elias Lönnrotin elämäntyö, Kalevala, muokkasi maaperää kansallisuusaatteelle ja kannusti etsimään suomalaisuuden juuria nimenomaan itäsuunnasta.

 

Kuvataiteen karelianismi

Runsas matkailu teki tunnetuksi Imatran, Sortavalan ja Viipurin tienoita sekä Venäjän Karjalaa. Karjalan rahvas värikkäine asuineen herätti kuvataiteilijain kiinnostusta. 1800-luvun lopulla Kalevalan ja muun kansanrunouden herättämä innostus sai aikaan karelianismiksi kutsutun ilmiön. Se löysi kannattajansa myös kuvataiteilijoista.

 

Kalevalan kuvitus alkoi kansallisromanttisessa hengessä. Hovimaalari Robert Wilhelm Ekman (1808-1873) oli jo suunnitellut Kalevalan kuvitusta. Varsinaisten Kalevala-aiheisten maalaustensa (mm. Väinämöisen soitto ja Pakeneva pakanuus) lisäksi Ekman oli valmistanut vuoteen 1862 mennessä puolisensataa piirustusta, mutta joutui luopumaan koko kansalliseepoksen kuvitushankkeesta taloudellisten syiden takia.

 

Ekmanin tyylilajia pidettiin ihannoivana ja ylevänä kreikkalaistyyppisine henkilöhahmoineen. Vastapainoksi ilmaantui Kalevala-taiteeseemme kuopiolaisen S. A. Keinäsen (1841-1914) kuivakkaan arkipäiväinen tyyli. Vuonna 1885 Keinänen voitti Kalevalan kuvituskilpailun, mutta vuoden 1891 kilpailussa hän jäi toiseksi nuoren Akseli Gallen-Kallelan (1865-1931) saavutettua voiton. Gallen-Kallela oli käynyt Kuhmossa ja Vienan Karjalassa häämatkallaan, jolla vastavihityn vaimon Maryn lisäksi oli mukana myös toinen karelianistitaiteilija, ruotsinmaalainen Louis Sparre.

 

Gallen-Kallelan nuori puoliso oli poseerannut Ainon ja kuhmolainen Rimmin Uljaska muhkeapartaisen Väinämöisen mallina. Päivälehti antoi tunnustusta taiteilijan kyvylle yhdistää muinaisuuden mielikuvat ajankohtaiseen karjalaiseen todellisuuteen. Gallen-Kallela oli tehnyt läpimurtonsa kansanrunouden kuvaajana aja antanut karelianismin aatteelle kuvataiteessa ratkaisevan sysäyksen. Hänen omaksumansa kansainväliset tyylit, erityisesti symbolismi ja syntetismi, loivat myös kansanrunoudesta otettuihin teemoihin voimakkaan maisemaa ja ihmistä yhdistävän jännitteen (Joukahaisen kosto, Velisurmaaja).

 

Akseli Gallen-Kallelan kalevalataide jätti varjoonsa monia muita ansiokkaita kansanrunouden kuvaajia. Esimerkiksi Joseph Alasen (1885-1920) tuotanto olisi ansainnut laajempaa huomiota.

 

Kalevalainen inspiraatio siirtyi herkästi taidelajista toiseen. Esimerkiksi useina kesinä Laatokan rannoilla maalanneen ja Karjalassa patikoineen Pekka Halosen (1865 - 1933) Kalevala-aiheinen maalaus Neiet niemien nenissä kertoo taiteilijoiden välisestä vuorovaikutuksesta. Se syntyi Jean Sibeliuksen kuorosävellyksen Väinämöisen venematka innoittamana ja sai puolestaan Eino Leinon kirjoittamaan runoelman Kivesjärveläiset.

 

Neljän eri sukupolvea edustavan taidemaalarin, Robert Wilhelm Ekmanin (1862), Akseli Gallen-Kallela (1897), Jaakko Sievänen (1963) ja Heikki Mäki-Tuurin (1973), Lemminkäisen äiti -maalaukset todistavat kansanrunon tulkintamahdollisuuksien rajattomuuden.

 

Karjalaisen maiseman kuvaajia

Karjalan luonto toimi Suomen taiteen kultakaudella monien mestareiden inspiraation lähteenä. Fanny Churberg (1845 - 1892) eläytyi voimakkaasti Etelä- ja Laatokan Karjalan maisemiin. Eero Järnefeltin (1863 - 1937) lumosi Kolin jylhyys, kuten Pekka Halosenkin, jonka rakkaus Karjalaan ilmeni erityisesti myös Sortavalan ympäristön talvimaisemien kuvaamisena (Talvipäivä Karjalassa, Talvimaisema Myllykylässä). Myös Väinö Hämäläinen (1876 - 1940) on kuvannut talvista Karjalaa.

 

Nurmeksessa syntyneen Tyko Sallisen (1879 - 1955) vaimo Helmi Lydia Vartiainen ("Mirri"), oli kotoisin Sortavalan Riekkalansaaresta. Sallinen, jonka siveltimistä ovat peräisin mm. Pyykkärit, Hihhulit ja Jytkyt, kävi usein Pitkärannassa ja Valamossa.

 

Pielisjärveläinen Mikko Oinonen (1883 - 1956) vietti Kannaksella kymmenen taiteellisesti hedelmällistä kesää maalaten kukka-asetelmiaan ja koskipuroissa virtaavaa vettä.

 

Viipuri - kuvataiteen keskus Karjalassa

Viipuri on toiminut karjalaisen kuvataiteen merkittävänä säteilykeskuksena. Vuonna 1890 kaupungin kulttuuriaktivistit perustivat Viipurin Taiteenystävät -seuran, jonka päätavoite, piirustuskoulun saaminen kaupunkiin, toteutui vuonna 1891.

 

Taideopetuksen puuttuminen oli todettu jo esimerkiksi Johannes Takasen, virolahtelaisen muonamiehen pojat, lahjakkuuden tultua huomatuksi. Takanen (1849 - 1885) lähetettiin 16-vuotiaana keräysvaroin Helsinkiin piirustuskouluun. Hänestä kehittyi mestarillinen kuvanveistäjä.

 

Viipurin piirustuskoulu kasvatti runsaasti tunnustettuja kuvataiteilijoita. Siellä ovat Hugo Simberg (1873 - 1917), Väinö Kunnas (1896 - 1929), Gösta Diehl (1899 - 1964) ja Olli Miettinen (1899 - 1969) saaneet ensiopetuksensa ja näyttelykokemuksensa.

 

Viipurilaisia modernisteja

Viipurilaiset taiteilijat seurasivat valppaasti Euroopan taidevirtauksia ja omaksuivat kansainvälisiä tyylivaikutteita. Merkittävän panoksensa Suomen taidehistoriaan ovat antaneet Viipurissa syntyneet modernistit, esimerkiksi Väinö Kamppuri (1891 - 1972), Väinö Kunnas (1896 - 1929), Gösta Diehl (1899 - 1964), Olli Miettinen (1899 - 1969) ja Sam Vanni (1908 - 1992).


Karjalan ikonitaide

 

Ortodoksisen kirkon pyhäinkuvat, ikonit, kuuluvat myös karjalaiseen kuvataidetraditioon. Perusolemukseltaan ikonitaide on kansainvälistä ja hengellisen tehtävänsä vuoksi ortodoksiseen perinteeseen sitoutuvaa.

Karjalan luostareissa ikonitaidetta on harjoitettu myöhäiskeskiajalta lähtien. Erityisen kunnioitettuja olivat Karjalan historiaan vaikuttaneet, ihmeitä tekeviksi koetut Neitsyt Marian ikonit Tihvinän Jumalanäiti, Konevitsan Jumalanäiti ja Jumalanäidin ylistys.

 

 

 


Tulosta sivu
 
Poutapilvi web design Oy