Karjalan Liitto
 

Kirjallisuus

Karjala näkyy kirjallisuudessa sekä tekijöidensä että teemojensa ja tapahtumapaikkojensa kautta. Karjala-kirjallisuuden laajassa kirjossa ovat mukana kaunokirjallisuus, muistelmat, pitäjä-, kylä- ja koulupiirihistoriat ja -historiikit. On sanottu, että Karjala on Suomen, ehkä maailmankin tarkimmin kirjallisesti kuvattu alue.

 

Kalevala

Kalevala on Karjalan suurin anti Suomelle ja maailmalle. Sanotaan, että ilman Kalevalaa ei olisi syntynyt Suomen kirjallisuutta ja ilman Kalevala ei Karjalalla olisi ollut sitä sijaa, minkä se on saanut suomalaisessa kulttuuritietoudessa. Vanha Kalevala ilmestyi 1835, Uusi Kalevala 1849. Kalevala on Elias Lönnrotin kansanrunoista valitsema ja yhdistelemä taideteos.

 

Karelianismi

1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun suomalainen kansallisromantiikka, karelianismi, ilmentyi myös kirjallisuudessa. Karelianismin innoittamia kirjailijoita olivat etenkin Juhani Aho, Eino Leino ja Ilmari Kianto.

Karjala-runoutta kirjoittivat 1900-luvun alussa Arvid Genetz (Arvi Jännes), P.J. Hannikainen, Valter Juva, Larin-Kyösti ja J.H. Erkko. Monista heidän runoistaan on sävellettyinä tullut kaikkien tietämiä ja tuntemia lauluja, päällimmäisenä tietysti P.J. Hannikaisen Karjalaisten laulu. Ruotsiksi kirjoitti Viipurin seudulta ja Raja-Karjalasta arkkitehti ja kirjailija Jac. Ahrenberg, joka loi pohjaa käsitykselle Karjalasta Suomen läntisenä etuvartiona.

Aikakauden merkittävin karjalaissyntyinen kirjailija oli suistamolainen Iivo Härkönen.

 

Kannaksen viehätys

Karjalankannas sai 1920- ja 1930-luvulla näkyvimmät kuvaajansa tulenkantajien romantiikassa ja erityisesti Unto Seppäsen tuotannossa.

Tulenkantajien johtohahmon, Olavi Paavolaisen kotiin Vienolan Kivennavalle kokoontuivat nuoret hurmioituneet runoilijat Ilmari Pimiä, Elina Vaara, Katri Vala ja Lauri Viljanen. Täydellisimmin toi Kannaksen maailman esille kanneljärveläinen Unto Seppänen, joka kuvasi Kannaksen historiaa oman sukunsa, kotiseutunsa ja oman elämänkaarensa välityksellä. Vuoksen seutuja kuvasi puolestaan novellin taitaja Viljo Kojo, joka työskenteli myös Karjala-lehden toimittajana Viipurissa.

 

Ruotsinkieliset kirjailijat löysivät niin ikään Kannaksen, mutta kauempaa tulleiden modernistien rinnalla oman kotiseudun ruotsinkielisiä runoilijoita ja kirjailijoita olivat erityisesti Edith Södergran, mutta myös Hagar Olsson, Olof Enckell ja Tito Colliander. Colliandereiden Kuokkalan taiteilijasiirtokunnan vieraita olivat muiden muassa Ralf ja Oscar Parland, Rabbe Enckell, Gunnar Björling ja Elmer Diktonius sekä ruotsinmaalaiset Gunnar Ekelöf ja Johanes Edfelt. Kannaksen eksotiikka löysi kuvaajansa vuosisadan alussa myös venäjän kielellä: Aleksandr Blok, Valeri Brjusov ja Vera Andrejeva ylistivät Suomenlahden rantaseutuja.

 

Menetetty Karjala

Talvisodassa katosi karjalainen idylli ja Karjalan laulu muuttui sotarunoudeksi erityisesti Yrjö Jylhän tuotannossa. Karjalan ensimmäisen menetyksen jälkeen kuulsi toivo paluusta muun muassa V.A. Koskenniemen, Toivo Lyyn ja Unto Kupiaisen säkeissä sekä Ilmari Pimiän tuon ajan runoissa. Ensimmäisen tämän ajan karjalaisromaaneja oli Viljo Kojon Kymmenen savun kylä (1943), joka kuvaa pientä karjalaista kylää, joka vallataan jatkosodassa takaisin ja kylän vanhukset saavat palata kotiinsa. Jatkosodan aika toi kirjallisuuteen myös Itä-Karjalan, joka hurmasi mm. Olavi Paavolaisen (Synkkä yksinpuhelu, 1946).

 

Suomen Karjala jouduttiin jättämään jo toisen kerran, ja sitä luonnehti hyvin Eeva-Liisa Mannerin runokokoelman nimi Mustaa ja punaista (1944), jossa olivat Karjalan surun ja toivon värit. Viipurilaisen Eeva-Liisa Mannerin ja sortavalalaisen Eila Kivikk'ahon runoissa soi kotiseudun ikävä. Karjalan menetyksen jälkeen alkoi Unto Seppäsen sanoin heimoterapia milteinpä Viipurin savuavilla raunioilla. Seppäsen romaani Evakko oli osa sitä. Heimoterapiaa harjoitti myös impilahtelainen Kyllikki Mäntylä kertomuksillaan ja näytelmillään, esimerkiksi Opri (1953), Opri ja Oleksi (1955) ja Kala-Tirri (1955). Mäntylän kaltaiseen murteen luontevaan käyttöön perustunee myös Kersti Bergrothin näytelmien Anu ja Mikko (jo ennen sotaa, 1932) ja Kuparsaare Antti (1956) saama suosio.

 

Evakkokirjallisuus

Seppäsen jälkeinen evakkokirjallisuus on ollut pääasiassa naisten kirjoittamaa. Näitä vahvoja karjalaisia naiskirjailijoita ovat olleet mm. Iris Kähäri, Eeva Kilpi ja Anu Kaipainen. Viipurilainen Iris Kähäri kertoo romaanissaan Elämän koko kuva (1960) karjalaisten kotiutumisesta kanta-Suomeen, vaikka sydän oli jäänytkin Karjalaan. Eeva Kilpi on useissa romaaneissaan ja muistelmateoksissaan palannut kotiseutunsa Hiitolan menetykseen, sotavuosiin ja viimeisimpänä lapsuuteensa (Rajattomuuden aika, 2001) Anu Kaipainen on kuvannut romaaneissaan ennen muuta lapsuutensa ympäristöä, Muolaan pitäjää (Kaihoja kukkuvat käet, 1983 ja Vilulinnut, 1987). Suosituksi tuli hänen kirjoittamansa Evakko-ooppera (1989).

 

Suurimman yleisömenestyksen ovat saaneet Laila Hietamiehen (nyk. Hirvisaari)  kuvitteellista Valkjärven Suontaan kylää ja sen ihmisten vaiheita kuvannut romaanisarja sekä sitä seurannut moniosainen Laatokka ja Viena -sarja.

Karjala esiintyy useissa Paavo Rintalan teoksissa, esim. Velkani Karjalalle (1982). Lapsuuden muistoihin perustuu Veijo Meren romaani Kersantin poika (1973) Valkjärveltä ja Benedict Zilliacuksen muistelma Kertomus kadonneesta saaresta (1990) Viipurinlahden Hapenensaaresta. Keski-ikäisen miehen sopeutumattomuutta elämään kuvaa käkisalmelaissyntyinen Martti Joenpolvi.

 

Kotiseudun menetyksestä on versonut erittäin laaja muistelmakirjallisuus sekä pitäjä- ja kyläkohtainen dokumenttikirjallisuus. Muistelmakirjallisuuden huippuja ovat Ritva Heikkilän Terijoki-kirjat sekä Katri Veltheimin, Stig Hästön, Stig Jaatisen, Kalevi Tillin ja Erik Tuomas-Kettusen Viipuri-kirjat. Elna Pelkonen on kirjoittanut Ilomantsista ja Salmista, Paavo Kiuru ja Paavo Koponen Kannakselta ja Laatokalta. Muistelmien ja muistikuvien kirjoittajia on runsaasti Annikki Arnista Johannes Virolaiseen.

 

Nykykirjallisuus

Vahvimmin Karjala ja elämä Karjalassa näkyy pohjoiskarjalaisten mieskirjoilijoiden tuotannossa. Maaseudun murrokseen ja pienen ihmisen elämään kiinnittyviä kirjailijoita ovat Heikki Turunen, Simo Hämäläinen, Seppo Lappalainen ja Jouko Puhakka. Eteläkarjalaisia kirjailijanimiä ovat mm. Sirkka Laine, Aimo Vuorinen, Petter Sairanen, Hannu Salakka sekä Heikki Hietamies ja Laila Hirvisaari. Karjalaista sävyä on Anja Snellmanin ja Arja Tiaisen tuotannossa, joiden kummankin juuret vievät mm. Viipuriin.

 

 


Tulosta sivu
 
Poutapilvi web design Oy